Olen aivan liekeissä Katja Ketun Hitsaaja-romaanista. Olen vältellyt sitä dekkarimaisen kannen takia (kansi loi mielleyhtymiä myös Jouni Hynyseen, hevimiehiin ja nuortenkirjoihin). Kun lopulta uskalsin lainata kirjan, se paljastui tietenkin loistavaksi ja häpesin pinnallisuuttani. Kuka nyt kannen takia jättää kirjan lukematta?

kuva info.fi

Olisi pitänyt heti luottaa Katja Kettuun, koska pidin hänen Surujenkerääjästäänkin aikanaan paljon. Ketun kieli on omaan korvaani eksoottista, ja kuvaukset Lapin syrjäseuduista riipaisevat syvältä. Lauseet ovat loppuun asti mietittyjä, ja tarinan henkilöt sidotaan valloittavasti toisiinsa. Tarinan jokainen osa tukee toista.

"Että en mie sitä, että mie tuommosta eloa mitenkään hyvänä pitäisin. Mutta net pärjää, tuommoset Koselovit. Niille julkinen häpiä on moraalin korvike, jos sekkään. Toinen ääripää on tietysti net jotka menee nurin heti, kun ei enää yhteiskunta kehtaa kannatella. Semmoset asiakkaat on poliisinkin mielestä tympeitä, niilä pitäsi mieluummin olla yksi iso nänni, mistä ne voisi maitoa porukalla lutkuttaa."

En ole lukenut Hitsaajaa vielä loppuun. Tekisi mieli ahmaista koko teos kerralla, mutta säästelen viimeistä sataa sivua. Jännittää jo valmiiksi miten käy. Erityisen vaikuttavia ovat luvut jotka ovat Estonialta selvinneen, koomassa makaavan miehen unia. Mutta nyt en spoilaa enempää! Lukekaa itse.

(Hitsaajan tunnelmien syytä lienevät muuten myös viimeöiset uneni, joissa minä ja eräs poika ajoimme kumpikin omalla laivallamme liian lujaa, ja huutelimme toisillemme laivojemme kansilta. Löysimme yhteisiä tuttuja matkan varrella: jossain saaressa seisoi isäni ystävä jonka poikakin yhtäkkiä tunsi. Maissa menin lepäämään, ja poika tuli sinne myös ja otti paitansa pois. Hänen ylävartalonsa oli täynnä keskeneräisiä tatuointeja, ja kylkensä metallinvihreän arpikudoksen peitossa.)