Häpeän monia asioita, niin monia etten vaivaudu edes listaamaan niitä tähän (minua myös hävettää myöntää mitä kaikkea häpeänkään). Ympäripyöreästi sanottuna häpeän muun muassa persoonaani, vartaloani, ajatuksiani, ideoitani ja tapaani olla. En joka päivä, en koko ajan, mutta kuitenkin paljon.

Häpeä muuttaa minut ruikuttajaksi ja nostaa muutenkin sitä kuuluisaa suomalaista itsesäälin määrää. Ruikuttamalla haluan saattaa kanssaihmisten tietoon kuinka paljon minua hävettää olla minä. Muutenhan jotkut saattaisivat luulla että olen jotenkin tarkoituksella niin pälli kuin olen. En ollenkaan, tiedostan kyllä itsekin puutteeni, mutta en tee asialle erityisemmin muuta kuin valita siitä...

On päiviä jolloin en voi olla myrkyttämättä lähipiiriä (tai vähintään itseäni) itsesäälilläni, mutta paljon on myös päiviä joina olen itselleni armollinen. Muistan tuon armollisuuden aina kun joku muu häpeää itseään: silloin keksin miljoona syytä pitää itseään ihan ookoona. Kun vielä saisi huonoimpina päivinä vakuutettua itsensä samalla tavalla! Vaan eihän sitä saa. Silti suurin aikuisiällä koettu oivallukseni liittyy nimenomaan häpeään: se ei ole mikään yksiselitteinen totuus minusta, vaan pelkkä tunne. En tiedä miten mullistava oivallus tuo muille ihmisille on, mutta minun maanpäällistä vaellustani se on helpottanut paljon.

Nyt tekisi mieli kirjoittaa myös tunteista yleensä, mutta pitää mennä nukkumaan ja sitä ennen väsätä käyttökelpoinen tiivistelmä. Toivon huomiselle erityistä armollisuuden määrää!