Aina kun maailma tuntuu kamalalta paikalta eikä tulevaisuus näytä sen paremmalta, ajattelen perhettäni. Siihen kuuluu minä, pikkuveli, isi, äiti ja äidin mies. Me ollaan jengi erilaisia ihmisiä jotka on sattumalta (ja myös tahallaan) tavanneet toisensa. Me autetaan toisiamme. Meillä on isän ja äidin taide, isän tarinat kitarat ja levykokoelma, äidin avoimuus ja työteliäisyys, äidin miehen elämäntyyli ja -asenne, ja me lapset opitaan niiltä ja opetetaan niille uusia juttuja. Tulee vaan niin voimallinen ja pystyvä olo, kun tietää että jossain joku rakastaa ja välittää ja tuntee juuri minut. Tulee myös aina haikea olo lähteä niiden luota, mutta nekin tietää että mun kuuluu nyt olla täällä.

Mitäs muuta. Pää on vieläkin kipeä eräidenkin jälleennäkemisten takia, tosin helpottumaan päin. Oon kohta lukenut Just Kidsin, joka oli ehdottomasti paras joululahja tänä vuonna. Ja oon niin last season että kuuntelen vaan Bat for Lashesia.