Olen tässä viime aikoina selaillut vuokrataan-ilmoituksia (puoliksi läpällä) ja pohtinut samalla itsenäisyyden tarvettani.

Yhdistän itsenäisyyteen ja yksin asumiseen positiivisia asioita, joista paras juttu lienee se että yksin asuessa saa yleensä olla yksin silloin kun haluaa! Sitä tarvitsen enemmän kuin mitään. Jos mennään hieman syvemmälle (ja miksi emme menisi), niin muistan miten jo kymmenenvuotiaana olin täysin kyllästynyt olemaan riippuvainen aikuisten oikuista ja rahoista. Koin kauhunhetkiä ja valtavaa pärjäämättömyyden tunnetta, kun oma määräysvalta puuttui täysin ja kaikki riippui aikuisista. Kun kasvoin ja sain vuosi vuodelta enemmän päätösvaltaa omaa elämääni koskien, myös kauhu väistyi. Hoidin asiani itse, eikä kukaan voinut tulla väliin pätemään. Se tuntui hienolta.

Olin taivaissa kun muutin ensimmäistä kertaa pois äidin luota. Jaoin kämpän ystäväni kanssa, mutta elämäni oli omissa käsissäni ja pystyin vetäytymään omaan huoneeseeni aina kun mieli teki. Sain ostaa viimeisillä rahoillani vaikka pelkkää kaljaa, karkkia ja Nemi-sarjiksia, ja olla muutenkin niin vastuuton tai vastuullinen kuin itse halusin. Tuon ajan jälkeen en ole kokenut vastaavaa vapautta: olen asunut lähinnä toisten nurkissa ja välillä muuttanut takaisin äidin työhuoneeseen (joka näyttää vieläkin minun huoneeltani).

Asun nytkin tavallaan toisen kotona, tai siltä ainakin usein tuntuu. Saan rauhaa ja yksinäisyyttä kun pyydän sitä, mutta tuntuu oudolta pyytää sellaista toiselta ihmiseltä. Onneksi tuo ihminen ymmärtää itsenäisyydenkaipuuni, eikä järjestä kohtausta vaikka sanon että asuisin mielelläni yksin. En kuitenkaan tiedä teenkö asialle vielä mitään. Ehkä odottelen kevättä, silloin asiat saavat yleensä vauhtia.

(biisi ei liity aiheeseen kovinkaan paljon, mutta ainakin se on hyvä)