Aamulla sitä ei vielä aavista. Sitä herää neljän tunnin yöunilta, vähän vaikeasti, mutta herää kumminkin. Elämä vaikuttaa vielä tässä vaiheessa ihan kivalta: ikkunasta näkyy lumeen peittynyt kaunis katu, kämppis on jättänyt lämmintä kahvia keittimeen, ja Spotify soittaa pöljiä joululauluja kuten I want a hippopotamus for Christmas. Seuraa meikkaamista, vaatteiden ja kenkien valitsemista, laukun pakkaamista, kivojen juttujen ajattelua ja kahvinjuontia kunnes mitä se kello olikaan sehän on jo ihan liikaa!

Vauhti kiihtyy ykkösestä sataan, rapusta soitto luokkakaverille: olen taas viisitoista minuuttia myöhässä, voitko pahoitella puolestani jo etukäteen. Yhdeksän bussi ajaa ohi kun itse on vielä liikennevalojen vankina. Pysäkillä tönötetään viisitoista minuuttia odottamassa seuraavaa bussia, tyhjään mahaan juotu kahvi pistelee, hiukset ovat yhtäkkiä aivan likaiset ja silmälasit lähmäiset, ja muistuu mieleen miten sekin yksi tyyppi käyttäytyi kerran todella inhottavasti. Mahaan alkaa kertyä pikimustaa sappea.

Bussiin päästään, mutta se jämähtää loppumatkasta ruuhkaan ja ihmiset aloittavat joukkopaon ulos. Äkkiä uloskaranneen lauman mukaan, kävelemään keskelle tyhjää autotietä (mikä kyllä on sinänsä hauskaa). Autotieltä lumeen trampatulle polulle jolla taaperretaan noin viidenkymmenen ihmisen kanssa peräkanaa. Eteen sattuu hidasteleva hippi, ryitään, tömistellään jalkoja, huokaillaan, mutta mokoma ei tajua lisätä vauhtia. Ohitetaan hippi kiukkuisella kiireellä.

Kouluun päästään 40 minuuttia myöhässä ja kompastutaan ensi töiksi aulan mattoon (onneksi kukaan ei näe ilmalentoa). Luokassa luokkatoveri esittelee kirjaa. Oma kirjanesittely pyörii mielessä, edellisiltana pusattu presentaationtynkä ei tunnu enää lainkaan järjelliseltä. Opettaja pyytää kommentoimaan luokkatoverin esittelyä. Kommentoidaan esittelyä kärkevästi, ei muka saada aiheesta kiinni vaikka saataisiin ihan hyvin mikäli ei jatkuvasti mietittäisi oman presentaation heikkoja kohtia. Hävetään omia kommentteja.

Tauolla poikaystävä sanoo ilkeästi, vai olinko se sittenkin minä? Kahvia haettaessa toinen hidas hippi änkeää tarjottimineen eteen. Huokaillaan, ryitään, nakutetaan kolikkoa tiskiin. Hippiä naurattaa. Viimein nektaria saadaan, ja sitä hörppien tömistetään takaisin luokkaan kuuntelemaan lisää esittelyjä. Oma presentaatio pidetään viimeisenä. Se kestää ja kestää. Luokkatoverit haukottelevat. Opettaja esittää kysymyksiä ja laittaa piirtämään aikajanan, jonka tekeminen kestää ja kestää. Luokkatoverit nuokkuvat.

Esittelyn jälkeen tunti kaikkien fysiikan lakien vastaisesti jatkuu. Päätetään että opettajan on oltava avaruusolento, sillä KUKAAN ei voi kuunnella kirja-analyyseja yhdeksästä (tai kahtakymmentä vaille kymmenestä) puoli neljään ilman että haluaisi lyödä otsansa pulpettiin ja sitä kautta itsensä tajuttomaksi. Ihmisen aivot pystyvät vastaanottamaan vain tietyn määrän informaatiota kerrallaan, ja tässä vaiheessa päivää viisikin minuuttia on viisi minuuttia liikaa.

Kotiin saavutaan Valintatalon kautta, mistä ostetaan nuudeleita edellisenä päivänä tehdyn pahan pastasalaatin tilalle. Pastasalaatti kaadetaan kippoon ja laitetaan pakastimeen unohtumaan. Nuudelit ovat vetistä löllöä. Heittäydytään läppärin kanssa sängylle unohtamaan kaikki tekemistä odottavat työt, syödään ällönuudelit ja nukahdetaan siihen paikkaan.